Keskolaesite vihdoin julki!
Tänään olen tasapainoitellut tunteiden ristiriidassa työni edistymisen tiimoilta. Kävin aamulla Granossa tulostuttamassa esitteet keskolaan ja prenataaliosastolle vietäviksi ja samalla siinä innostuksesta hihkuen ymmärsin, että nythän tämä ihan oikeasti alkaa. Vaikka olen asenntoinut kohtaamaan kaikenlaisia kohtaloita uudessa kuvausympäristössäni, homma jollakin tavalla konkretisoitui vasta esitteiden toimittamisen jälkeen. Minulla on nyt ihan oikeasti mahdollisuus nähdä, millaisia ovat parhaimmillaan ja pahimmillaan pienten vastasyntyneiden hauraat ensihetket, kun asiat eivät edenneetkään oppikirjan tavoin. Tapaan perheitä, joiden senhetkisistä tunteista osaan kuvitella ehkäpä vain murto-osan ja tulen tutustumaan itsessäni työminään kaikkein haastavimmassa tilanteessa, kun kohtaan surun murtaman perheen. Saan kokea onnenhetkiä vanhempien kanssa, jotka saavat ensimmäistä kertaa pienokaisensa kenguruhoitoon ja tutustua hoitajiin, jotka tekevät suunnattoman arvosta työtä. Samalla ollessani aivan mielettömän kiitollinen ja innostunut saamastani tilaisuudesta voida kuvata myös keskolassa hoidossa olevia lapsia, olen yhtä aikaa jännittynyt kuvaustyöstä minulle täysin vieraassa ympäristössä. Mitä, jos itken lapsen vanhempien edessä? Tuleeko minun sanoa jotakin osaaottavaa perheille, jotka menettävät lapsensa ja voinko ylipäänsä sanoa heille jotakin? Voinko ottaa osaa vanhempien riemuun lapsen voinnin kohentuessa? Miltä tuntuu seurata 110 prosenttia itsestään työlleen antavia hoitajia? Olen punninnut omat voimavarani ja arvioinut kykeneväni tähän työhön, mutta vasta aika näyttää niiden todellisten tunteideni laadun. Käydessäni tänään keskolassa ensinnäkin eksyin sinne. Eräs kiltti lääkäri ohjasi minut ulos vietyäni esitteet hoitajien kahvihuoneeseen. Tästä nyt aivan ensimmäiseksi tavoitteekseni otan tämän osastolla oikeaan paikkaan löytämisen, sillä se lienee kuvauksen kannalta yksi oleellisimmista jutuista. Palloiltuani hetkisen tulin huomanneeksi, kuinka paljon rauhallisempaa siellä oli, mitä olin kuvitellutkaan. Jollakin lailla olin kai ajatellut, että keskolassa on yksi suuri ja avoin tila, jossa monitorit piippaavat ja hoitajat pörräävät keskoskaappien ja muiden potilaiden ympärillä. Metsään meni. Keskolassa on perhehuoneet ja tunnelma oli rauhallinen ja paljon kodinomaisempi, mitä olin kuvitellut. Kodista se toki on kaukana, mutta mahdollisuus omaan rauhaan on olemassa ja se oli minulle täysin uusi juttu. Hoitajat kahvihuoneessa tervehtivät tullessani esittäytymään ja itselleni tuli heti tervetullut olo. Toki he osasivat minua sinne jossakin kohtaa jo odottaa, sillä osastolla ollaan oltu tietoisia jo jonkin aikaa tulevista kuvauksista. Esitteiden viennin jälkeen kuvasin tavalliseen tapaan seiskakerroksen vastasyntyneet ja kokeeksi nappasin kuvausmalliksi vielä varsinaisen potretin kuvattuani suloisen pienen tyttövauvan, jota koetin kuvata sairaala-olosuhteissa vatsalleen aseteltuna. Koska kuvausaika osastolla on rajallinen, tulin siihen tulokseen, ettei tätä asentoa ole aikataulun sallimissa puitteissa mahdollisuus toteuttaa, sillä se on huomattavasti aikaavievempää, kuin kietoa vauvat selinmakuulla jalat söpösti vatsan päälle. Tästä söpöläisestä kuitenkin tuli lyhyellä aikataululla oikein kaunis kuva, jonka postaan teille tähän alle nähtäväksi.
Joskus kuvaan vauvasta myös lähikuvia ajatuksena pyytää lupa vanhemmilta saada käyttää kuvaa mallikuvana ja tässä tämän päivän tipunen tiukemmin rajatussa potretissa.
Lopuksi saatte vihdoin nähtäväksi paljon hehkuttamani keskolakuvauksen esitteen, jonka voin nyt julkaista, sillä ne ovat esillä myös varsinaisessa kuvauspaikassa. Jäähyväiskuvauksen esitteet pysyvät hoitajien huomassa ja ne annetaan tarvittaessa perheille, enkä aio sitä niinikään postata tähän blogiinikaan. Tieto palvelun olemassaolosta on tärkein juttu, eikä niiden esitteiden julkaiseminen blogissani ole tällä hetkellä millään tavalla oleellista. Kerron seuraavalla kerralla tarkemmin, kuinka olen suunnitellut kuvausten toteutuksen keskolassa oleville vauvoille.
Hyvänen aika! Kello on kohta puoli kaksitoista ja olen tehnyt kaiken tarvittavan tälle päivälle! Jotta saan varmasti unen päästä kiinni, otan hetken omaa aikaa ja istun vaikka aivan hiljaa. Tai sitten katson töllöä. Katson töllöä. Hyvää yötä ja kauniita unia! <3 Hanna